Asiantuntijat ovat varsin mielenkiintoinen ryhmä, sillä asiantuntijoilta kysytään niin mielipidettä kuin neuvoa. Mielipiteitä ja neuvoja kysytään usein siksi, että saadaan uusi näkemys kuhunkin asiaan, tai vain uusi näkemys asioihin yleistasolla. Edellämainitun syyn vuoksi yritykset ovat hanakoita palkkaamaan konsultteja, asiantuntijoita tai muita sellaisia. Koska asiantuntijat saattavat tuottaa suuretkin määrät rahaa yritykselle, näille sen vuoksi usein maksetaankin suuria summia. Mutta ihan kuka tahansa ei asiantuntijaksi kelpaakaan, sillä asiantuntemus vaatii paljon kokemusta.
Asiantuntijat valitettavasti ovatkin usein korruptoituneita. Korruptoituneita siksi, että koska asiantuntijat ovat alallaan kokeneita ja tulevat alan sisältä, opettaa kokemus yleensä noudattamaan alan yleisesti hyväksyttyjä totuuksia.
Konsultti ja yritysvalmentaja Katleena Kortesniemi kirjoittaa osuvasti blogissaan asiantuntijuuden paradoksista. Katleenan mukaan paradoksi syntyy siitä, että asiantuntemus syntyy yksityiskohtien tuntemuksesta, mutta siitä ei asiantuntijoille makseta. Asiakas maksaa vain asiantuntijan antamasta yleiskuvasta.
Ja Kortesniemi onkin aivan oikeassa. Mutta paradoksi pitäisi muotoilla toisin: Asiantuntijan on aina tunnettava alansa hyvin, mutta samanaikaisesti olla tietämättä siitä yhtään mitään.
Asiantuntijoita palkataan siksi, että alan sisäinen viisaus yrityksessä ei tuota haluttua tulosta, joten ratkaisua haetaan palkkaamalla yrityksen ulkopuolinen asiantuntija, mutta jos asiantuntija on liian hyvin perehtynyt alaan, asiantuntija vain toistaa kaiken mitä yrityksen sisällä on puhuttu. Todellisuudessa asiantuntijan arvo perustuu siihen, kuinka hyvin asiantuntija on perehtynyt muihin aloihin ja asiantuntijan kykyyn soveltaa oppimaansa toiselle alalle.
On kuitenkin olemassa täysin puolueeton asiantuntija, jonka käyttäminen asiantuntijana johtaa usein kasvaneeseen myyntiin. Se asiantuntija on asiakas, tai yleisemmin, kuluttaja. Kukaan ei nimittäin tunne kuluttajamarkkinoita kuten kuluttaja itse.
Kuluttajien käyttämisessä asiantuntijoina tosin, niin sanotusti, kapsahdetaan usein katajaan, sillä kuluttajien näkemyksiä tuotteista testataan kohderyhmätesteillä ja tuotteiden "faneilla". Tuotteiden "fanit" ovat yleensä näitä korruptoituneita alan perinteisten viisauksien toistelijoita, keskimääräisen insinöörin tapaan, ja kohderyhmätestit taas toteuttavat samaa paradigmaa josta asiantuntijoita palkkaava yritys haluaa asiantuntijan avulla päästä eroon kasvaakseen markkinatilassa.
Samaan kategoriaan voi lykätä myös kyselytutkimukset, joissa näytetään tuotteen kuva ja kysytään:
1. Ostaisitko tuotteen jos tuotteella voi tehdä a, b ja c?
2. Mitä tuotteella mielestäsi pitäisi voida tehdä?
3. Millaisen tuotteen haluaisit?
Ongelmana em. kyselyssä on, että jollei kuluttaja ole jo valmiiksi korruptoitunut alalla, ei kuluttaja ymmärrä mistä tuotteessa on edes kyse.
Oikea tapa lähestyä potentiaalisia asiakkaita on saada tuote asiakkaan käsiin ja vasta sitten kysyä asiakkan näkemystä asiassa.
Videopelialalla tunnetaan käsite "Miyamoto test", jossa ihmisten annetaan kokeilla peliä ja tarkkaillaan näiden reaktioita. Osaako pelaaja pelata intuitiivisesti, mitä pelaaja pitää pelistä ja kyllästyykö siihen nopeasti. Hieman samalla menetelmällä ensimmäisen kaupallisesti menestyneen videopelinkin, Pongin, kaupallinen potentiaali testattiin; Atarin perustaja Nolan Bushnell sai Pong -kolikkopelinsä erääseen baariin pelattavaksi ja Pongin suosiota mitattiin erittäin yksinkertaisella menetelmällä, nimittäin laskemalla kuinka paljon rahaa peli kunkin illan aikana tuotti. Vähitellen yhden illan aikana tuotettu rahamäärä vain kasvoi.